keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Syystunnelma

 

Kylmää, tuulista. Hämärääkin jo. Ei minusta enää ole ulkona olijaksi, vaikka välillä yritän. Puutarhainnostus ei laannu syksyisinkään, mutta kylmä latistaa ilon ulkona olemisesta, ja märät puutarhahanskat ne vasta ikävät ovatkin.


Oma kauneutensa on tässäkin vuodenajassa. Tosin piha istutuksineen kaipaisi kipeästi siistivää kättä ja vähän saksiakin, mutta ei nyt. Näin viileänä päivänä tuntuu paremmalta jäädä sisälle, laittaa tulet kaakeliuuniin, hauduttaa lihapataa tuntikausia uunissa ja ommella jotain lämmintä vaatetta lapsille. Sellaiset toimet tuntuvat jotenkin niin lohdullisilta tällaisena vuodenaikana.






Kanat vietiin viime viikolla talvikotiinsa, ja kovin tyytyväisen näköisinä ne jäivät navetan seinien suojiin orrelle nököttämään, sulassa sovussa samana iltana ulkohäkistä sisälle palanneiden isäntäväen kanojen kanssa. Meidän kanalamme on nyt kovin hiljainen, ja menee taas useampi viikko ennen kuin totun siihen, että siellä ei asukaan enää ketään.


Elokuussa kylvämäni lisäherneet tuottavat nyt pikkuruisia makeita palkoja, ja lapset poimivat sieltä satoa suoraan suuhun.




Kuukausimansikka on intoutunut kasvamaan kukkapenkin reunuskasvina varsin somaksi matoksi, ja mansikkaakin saadaan vielä maistella. Isoja ja makeita ovat!



Rauniokilkka suorastaan vyöryy kivien väleistä kohti nurmikkoa. Mieletön.



Ja kosmokset. Tulee mieleen otsikon mukainen Eino Leinon runo. 


"Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään."

Lasten syyslomaviikko on minullakin lomaa, kun säästin yhden viikon kesälomaa siihen. Toivotaan, että silloin olisi ainakin yksi aurinkoinen, vähän lämpöisempi päivä, jona saisin pihan syyskuntoon ja itsekin voisin taas nauttia hiukan tällaista blogikuvauskeikkaa pitempään ulkoilmasta. 

lauantai 17. syyskuuta 2016

Luopumisen ja löytämisen iloa

Perinteeksi tulleen tavan mukaan myin taas turhaa irtainta kirppiksellä. Olen aika kova tyhjentämään kaappeja, ja kun ylijäämää lopulta kertyy riittävästi, otan ja varaan myyntipaikan. Miten puhdistavaa ja piristävää, kun tiedän, että ullakko on taas vähän avarampi ja kaapeissa on tilaa.


Joskus vain käy niin, että vaikka lähden täydennysreissulle farmarin peräkontti pullistellen, jostain syystä paluumatkalla tilanne on sama.


Tällä kertaa kävi niin, että kirppikselle vietyjen tavaroiden tilalle meille muutti jälleen yksi uusi sohvapöytä. Tämä risainen taikinatiinu särki sydämeni jo aikaisemmin, mutta koska se on kasattu teipillä, ja oikeat vanteet loistavat poissaolollaan, en halunnut maksaa komeudesta vaadittua pariakymppiä.


Perjantaina pöytää tyhjentäessäni kiersin kuitenkin kirppiksen vielä kertaalleen, muiden pöytiin eksyneitä omia tavaroitani bongaillen, ja nytpä oli tiinun hinta laskettu vitoseen. VITOSEEN! Kauhean kauan en miettinyt, sillä ainahan vanteet voi jollain korvata.


Voiko kukaan muu niin kovasti rakastaa kulunutta puuta, pyöreiksi hioutuneita nurkkia, nuhjaantunutta maalipintaa...


Tiedän - olen höpsö.


Ikirakkauteni lankaköynnöskin näyttää parhaalta juuri kuvailemaani taustaa vasten. Täydelliset yhdessä.


Eikä kiintymys noihin Perfect Homen tuikkukippoihinkaan osoita laantumisen merkkejä. 


Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että on hyvä osata myös luopua itselle turhasta tavarasta. Varmaan sen sata vaatteita ja iso kasa tavaraa, muun muassa astioita, lähti meiltäkin uusiin koteihin viikon aikana. Tilalle tuli kaksi aarretta, joista toinen on tässä. Mustaksi maalatut lasten ostoskärryt. Niin ihanat!


Minusta tavaran kierrättämisen viehätys on juuri siinä, että saan paitsi jakaa löytämisen iloa muille, myös kokea saman ilon itsekin yhä uudelleen, sillä jos ainoastaan hankkisin, olisi koti pian täynnä. Myymällä saan tilaa aina uusille aarteille, ja ilo uudesta aarteesta voi kohdata missä ja milloin tahansa.


Kierrättämistäkö lie sekin, että huonekalut vaihtavat meillä paikkaansa tuhkatiheään. Tällä kertaa halusin olohuoneeseen avaruutta, joten kokeilin nostaa valkoisen laatikkopöydän ulos, vaikkakin suojaan katoksen alle.



Se tuskin on kovin pitkään tuolla, mutta pieni rapistuminen vain komistaisi sitä, mikäli niin sattuisi käymään.


Mieli alkaa taas antaa periksi syksyn tulolle. Pelakuut alkavat näyttää jo vähän kuluneilta, ja jostain syystä tekee mieli sisustaa puolukan varvuilla, havuilla ja sammalella. Ja kaiken maailman callunat, kanervat, ericat sun muut syyssöpöt ovat jälleen ihania.


Osa luopumisen taitoa ja uuden löytämisen iloa lienee tämäkin vuodenaikoihin sopeutuminen?

torstai 15. syyskuuta 2016

Äitin ja isin kammari

Kun ei tässä elämässä näköjään muuta enää ehdi, niin kuvataan edes sitä huonetta, jonka on juuri ehtinyt siivoamaan.
 

Meidän huoneessa ei äkkiä mietittynä ole viiden vuoden asumisemme aikana juuri muutoksia tapahtunut, mutta kun miettii vähän pitempään, huomaa, että onpa sittenkin. Seinät ovat entisellään, ei ole tullut maalattua uudestaan (vaikka sekin on käynyt mielessä) mutta järjestys on vaihtunut ja aika moni huonekalu myös. Vain sänky on sama. Yöpöytien kankaista haluaisin luopua ja maalata korit harmaiksi. Saa nähdä, milloin olen niin reipas.



Iso ei ole tämä(kään) kammari, mutta mahtuuhan sinne kaikki välttämättömimmät jutut. Haaveilen tietysti siitä, että jokainen makuuhuone olisi vähintään viisi neliötä nykyistä isompi. Ajatelkaa miten ihanaa olisi, jos sänkyäkään ei olisi pakko pitää seinää vasten! Nurkan suuressa kaapissa lymyää tietotekniikkaa.


Viikonloppuna siskon luona Jyväskylässä käydessäni hankin H&M:ltä uuden pyykkikorin, kun entinen rottinkiversio alkoi olla puoliksi purettu. Tätä kankaista mallia eivät napekset ihan helpolla purakaan! Tikkaat ovat löytö kotikylämme nuorisotalon remonttiroskakasasta.




Kotoa tuomani vanha ikkuna on seurannut mukanamme pian kymmenen vuotta, ja tekstikin on ollut siinä kohta saman verran. Oikeastaan minulle on ihan sama, mitä siinä lukee, se on siinä vain koska se on minusta kaunis. Paneelisängynpääty on miehen tekosia kaukaa raksavuosilta.


Vielä saa pihalta ilmaisia kukkia! Tai no onhan ne siemenet keväällä jouduttu maksamaan, mutta ei sitä lasketa.


Tämän pikkulipaston tilalle olen pitempään jo etsinyt vastaavan kokoista pienehköä lipastoa, mutta vanhempana versiona. Tämä nykyinen hätävara on Jyskin muutaman kympin lipasto, jonka maalasin vuosikausia sitten pyökistä valkoiseksi ja vaihdoin vetimet Clas Ohlsonin söpöihin renkuloihin.


Mukavaa lähestyvää viikonloppua! 

torstai 8. syyskuuta 2016

Voiko kana olla onnellinen?

En tiedä. Ei kai kukaan sitä voi tietää, onko kanoilla moisia tuntemuksia. Mutta sen uskon, että elämäänsä tyytyväinen tai tyytymätön kana voi hyvinkin olla. Voida hyvin tai huonosti, siinä missä kuka tahansa meistä. Enkä nyt todellakaan tarkoita "meillä" sitä, että olisimme  samalla viivalla, kanat ja ihmiset. En minä kettutyttö ole, vaikka ehdottomasti eläinten puolella usein olenkin. Maalta kotoisin olevana ymmärrän kuitenkin myös realiteetit, sen, että jos haluamme juoda maitoa tai syödä munia ja lihaa, jossain ne on tuotettava. Ja jonkun. 

 

Nämä ajatukset heräsivät luettuani aamulla munasodasta, joka syttyi Lidl-kauppaketjun ja MTK:n välille Lidlin luovuttua virikehäkkikananmunista. Virikehäkki on se ahtain tuotantomuoto, ja vaikka kanoilla onkin häkissä virikkeenä kuoputettavaa pehkua, orsi ja munintapesä, ei kohtuutonta ahtautta voi kiistää. 


Vaikka maailmassa toki on paljon vakavampiakin aiheita ja suurempaa hätää, eivät virikehäkkikanojen kuvat voi olla herättämättä surua. Kyllähän ne munakoneilta näyttävät, vaikka kuinka yrittäisi ajatella kenen kannalta tahansa.

Kuva Ilta-Sanomien jutusta

Toisinaan olemme keskustelleet siitä, onko kanalamme liian ahdas neljälle kanalle. Sen koko on 12 neliömetriä, ja omaan silmään se tuntuu joskus ahtaalta.


Kun sitten laskee, montako kanaa tuolla alalla saisi asua, jos kyseessä olisi oikea tuotantokanala, silmät avautuvat oikeasti. Lattiakanalassa tuohon meidän häkin neliömäärään saisi asuttaa 108 kotkottajaa, tai jos tehdään luomua, asukasluku saisi olla 72.


Virikehäkissä on oltava tilaa 20x30 senttimetriä kanaa kohden. Meidän kanojemme elintila on kolme neliötä per kana, jos ne viettävät aikaansa häkissä. Jos ne taas jaloittelevat vapaana, tässä on reilu puoli hehtaaria juoksutilaa tarjolla. Käytössä niillä ei tosin ole siitä montaakaan sataa neliötä, sillä kanojen reviiri on hyvin pieni, eivätkä ne poistu kovin kauas häkistään, vaikka oven avauduttua koko maailma olisi niille auki.


Nyt kanat ovat kuitenkin löytäneet tien metsään, josta en missään tapauksessa aio ajaa niitä pois. Siellä ne eivät kaiva puskiani pilalle, löytävät ruuakseen taatustiluonnonmukaisesti kasvaneita hyönteisiä ja saavat lepäillä jokainen kaivamassaan kuopassa juuri niin kuin niille sattuu sopimaan.


Ja tämä todella maistuu munissa.




Ja vaikka koko maailmaa ei voisikaan pelastaa, niin yhdellekin olennolle hyvän tuottaminen antaa paljon myös itselle. Talviaikaan toivon löytäväni lähikaupasta ulkokanojen munia, sillä se on omasta mielestäni ainoa oikeasti inhimillinen tuotantotapa, vaikka sisätilat ovat silloinkin ahtaat.

Ps. osasipa kana surra tai ei, suruun niillä olisi ainakin syytä. Kukko oli heittänyt henkensä viime viikolla aivan yllättäen. Aamulla ennen seitsemää, kun tein lähtöä töihin, se kiekui vielä kuten joka aamu, yhtä soittoa kerta toisensa jälkeen, ja kun perhe kotiutui alkuillasta, tuli ekaluokkalainen sanomaan kesken ruuanlaittoni, että kukko on kuollut. Siellä se makasi selällään keskellä häkkiä, jalat kohti taivasta. Kuolinsyy jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Kanat vaikuttavat kuitenkin hyvinvoivilta ja terveiltä, joten en osaa mitään tautia epäillä. 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Peruspaita ja väärän vuodenajan laukku

Taas sitä ollaan jokasyksyisen perusongelman äärellä. Kaikki vaatekaapin yläosat tuntuvat olevan toppeja tai vajaamitttaisin hihoin varustettuja, kevyitä puseronhetaleita. Missä ovat kaikki pitkähihaiset peruspertsat?! Kuka ne kesällä söi?




Kokeilin erääseen joutavaan kankaaseen omaa kaavaversiota yhdestä OB:n valmiskaavasta, ja lopputulos on juuri sitä - kaavaversio. Reilusti muokattavaa. Hyvää tässä on jo nyt helman pituus ja leveys. Pääntie ja kädentiet vaativat hienosäätöä, hiha lisää mittaa. Tahdon ylipitkää (kannattaisi varmaan käyttää joskus sitä mittanauhaa eikä mututuntumaa).




Kehtaa sitä kuitenkin pitää, ja tunnustaa omakseen. Varsin kokeilin niskaan ulkopuolelle tuota leimaa. Eri tekstillä voisin ottaa tuon tavaksi. En kuitenkaan halua blogiosoitetta joka puseron selkämykseen.




Varasin toissapäivänä netin kautta kirppispöydän syyskuulle, ja koska sinne täytyy hankkia hintalaput paikan päältä, sain hyvän syyn poiketa nuorimmaisen kanssa kirpparilla. Kannatti.





Löysin pahoin rispaantuneelle kesäkassilleni seuraajan. Kaksi kesää olen laukkuosastoja vähän joka kaupassa katsellut sillä silmällä, löytämättä mitään aikaisemman kaltaista. Nyt onnisti, ja vaikka laukku onkin käytetty, on siitä iloa varmasti vielä useaksi kesäksi. Merkkiä en tiedä, eikä sillä ole minulle mitään väliäkään, mutta vaikuttaa laatutyöltä. Ilmainen se ei ollut vielä kirpparillakaan.




Miehelle hehkutin löytöäni ja harmittelin samaan hengenvetoon, että on syksy, ja kesäkassikelit loppuu. Siihenkin oli armaalla puolisolla ratkaisu. Lähdetään ulkomaille. Taidan hankkia lisää kesäkasseja!